lauantai 27. joulukuuta 2014

"lupaa, ettet eksy minuun"

Parin päivän sohvannurkassa nyhjäämisen, mässäilyn ja telkkarin tapittamisen jälkeen eilen tuntui oikein virkistävältä siirtyä suorittamaan samoja aktiviteetteja astetta sosiaalisemmin ystävän luo. Kahdeksan tunnin, kolmen Sherlock-jakson sekä lukuisten teekupillisten ja yhden syödyn quiche lorraine -pellillisen jälkeen hipsin viimein onnellisena kotiin. Ilta kului joulupaketista paljastuneen Tove Janssonin kuvapainotteisen elämäkerran parissa. Tutustuin lempitaiteilijani elämään jo vuosi sitten joululahjaksi saamani "perinteisemmän" elämäkerran myötä ja kävin katsomassa Tove Jansson -juhlavuoden näyttelyn Ateneumissa kaksi kertaa, joten lahja osui täysin nappiin!

aIMG_0661

Vuosi sitten ensimmäistä elämäkertaa lukiessa tartuin Janssonin "Tee työtä ja rakasta" -mottoon ja tällä kertaa pysähdyin erään miesystävän Tovelle esittämän pyynnön kohdalle: "Lupaa, ettet eksy minuun". Itseni kadottaminen toiseen ihmiseen on joskus tuntunut niin luonteenomaiselta piirteeltä, että olen suunnitellut kaiverruttavani itselleni kaulakoruun saman viestin, never lose yourself. Ensimmäistä kertaa aikoihin tänä vuonna en ole joutunut muistuttamaan itseäni ajatuksesta, jonka olisin vielä pari vuotta sitten voinut tatuoida iholleni.

Kirjan lause tuntuu kuitenkin ajankohtaiselta, sillä eräs ystävä elää parhaillaan vaahtokarkin ja hattaran makuisia rakkauden ensihetkiä. Suuren osan ajasta elämässä ei tunnu olevan muuta kuin uusi poikaystävä: kuulumistiedusteluihin saa vastaukseksi ystävän viimeaikaisten fiilisten sijaan pitkän selostuksen tuntemattoman ihmisen tekemisistä, ja kaikki muutkin puheenaiheet luisuvat hitaasti mutta varmasti kohti täydelliseltä vaikuttavan miehen elämää. Parhaan ystävän leijumista vaaleanpunaisissa pilvissä on ajoittaisen raivostuttavuuden ohella ihanaa seurata, mutta kaikesta huolimatta toivon vaiheen lipuvan pikku hiljaa ohi...

aIMG_0672
aIMG_0669

Sinkkuna on helppoa katsoa toisen parisuhdetta vierestä ja sanoa, etten enää koskaan miellä itseäni ensisijaisesti yhtenä puolikkaana kahden ihmisen symbioosista. Itseluottamusta on kertynyt parin viime vuoden aikana täysin omin avuin, enkä kaipaa ketään tekemään itsestäni parempaa tai kokonaista. Samalla olen ensimmäistä kertaa koskaan kiinnostunut vahvoista, itsenäisistä ihmisistä sen sijaan, että ajautuisin toistuvasti hoivaamaan ja "parantamaan" pahoja poikia tai muuten apua kaipaavia. Kuulostakoon self help -korulauseilta, mutta uskon ja toivon, että tältä pohjalta tulevat parisuhteeni muodostuvat kahden puolikkaan sijaan toisiaan täydentävistä, erilläänkin hyvin pärjäävistä ihmisistä.

aIMG_0650

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti